Oon nyt jonkun aikaa makustellu tästä asiasta kirjottamista. Ajoittain ajatus tuntuu vapauttavalle ja sitten taas välillä ihan kammottavalle. Vaikka toisaalta, eihän tässä pitäs olla mitään kummempaa arasteltavaa. Silti jännitän niin paljon, että tutisen.
Aika harva mut tuntevista ihmisistä silti kuitenkaan tietää mun uskonnollisesta vakaumuksesta (kuulosti tosi viralliselle??) sen tarkemmin muuten, kun että kuulun kirkkoon, niin kun suuri osa suomalaisista. Monelle se ei kuitenkaan tarkota mitään sen henkilökohtasempaa kun ehkä traditiota tai kirkon kannattamista. Mä henkilökohtasesti kuitenkin oon saanu hengellisen kasvatuksen, ja mulla on siis koko ikäni ollu myös henkilökohtanen usko kristinuskon Jumalaan ja se on ollu aina tärkee osa mua.
Mikä tekee musta sit niin sanotun kaappiuskovaisen? Havaitsin jo pienenä, että uskonnollisuus ei jotenkin oo sellanen asia, mikä nähtäs hirveen "siistinä" tai ihailtavana asiana. Muistan jo eskari-ikäisenä, että mulla oli paita, jossa luki "taivaan lahja", enkä ois ikimaailmassa suostunu laittamaan sitä eskariin päälleni, koska pelkäsin muitten reaktioita. Ala-asteella asialle joskus naureskeltiin, vaikka en kyllä muistaakseni sillonkaan siitä puhunut. Myöhemmin suljin sen kokonaan pois mun julkisesta "henkilöprofiilista".
Oon myös seurannu aina hyvin tarkasti, mitä ja miten ihmiset puhuu kristityistä tai uskonnollisista ihmisistä. Ja kun se sävy on usein ollu melko arvosteleva, vähättelevä tai naureskeleva (ei tietenkään siis aina), niin en oo halunnu leimautua niiden juttujen kohteeksi - "uskova" -sanalle kun on muodostunut jollainlailla negatiivinen konnotaatio. Tietty tiedän, että se ehkä kumpuaa enemmän just streotyyppisestä uskova-kuvasta ja nykyään mediassakin puhuttaneista aiheista ja kirkon mielipiteistä. Vaikka ne ihmisten jutut ja mielipiteet ei siis suoranaisesti liittyiskään muhun, niin en silti oo uskaltanut ottaa riskiä.
Niin mitä riskiä?
No sitä riskiä, että ihmisten käsitys musta muuttuu. Ettei ne kato mua enää minuna, vaan jonkun asenteen tai stereotypian läpi. Sitä riskiä, että mut nähtäs epäkiinnostavana "kalkkiksena", ettei ihmiset haluis enää tutustua muhun. Sitä riskiä, että joudun naurun kohteeks ja että mun toimintaa arvioitas vaan tän yksittäisen piirteen kautta. Ja monia muita pelkoja. Vaikka oikeesti, ei kukaan oikee ystävä kääntäs selkäänsä näin pienen asian takia. Varsinkaan, kun mussa mikään ei oo muuttunu. Oon aina ollu tällanen, ei sen asian kertominen muuta mussa mitään.
Ne pelot kumpuaa yllä mainituista asioista ja ihan muutenkin mulla vallitsevasta hylätyks tulemisen pelosta. Vaikka mun pitäs vaan luottaa muihin ihmisiin. Eikä mun mielestä tää oo mitenkään erottava tekijä. Kukin saa mun mielestä aatella ja uskoa niin kun ite parhaaks näkee. Ei se oo ihmisyyden mittari. Sehän on vaan rikkaus, jos vaikka kaveripiirissä on monenlaisia näkökulmia. Perusarvot voi silti olla melko samanlaiset, liitty siihen uskonnollisuutta tai ei. Tärkeintä on, että osaa oman katsomuksensa lisäks arvostaa muitten näkökulmia.
Kovin tarkasti mun uskosta en ajatellu kirjottaa, ei sillä oo mun mielestä tässä kohtaa väliä. Kuulun siihen valtasuuntaa, missä uskonnollisuus on hyvin privatisoitunu. Oon tosi huono jakamaan mun ajatuksia ja tuntemuksia mun omasta uskosta ees sellasille, jotka jakaa saman uskon. Musta se on vaan vaikeeta - ja vähän ehkä vaivaannuttavaa joskus, vaikkei sen tietty tarvis olla. Sen kuitenkin haluun sanoa, että vaikka uskovainen oonkin, niin en mä ketään tuomitse ristinmuotoset lasit silmillä. Mulle on tärkeintä elää ite omien arvojeni mukaisesti, enkä haluu kellekään tuputtaa omaa katsomustani. Varsinkaan, kun mulla ei oo mitään 100%:n selkeetä ajatusmallia, miten ja mihin mä just uskon. Mä en oo mikään "oppikirjauskovainen". Luen raamattua hyvin harvoin, käyn kirkossa sitäkin harvemmin, ja muutenkin mun uskonnonharjoittaminen on kovin retuperällä suoraansanottuna. Ja vaikka kuulun kirkkoon ja oon kristitty, ei voi missään nimessä sanoa, että luterilaisen kirkon kirjaoppi olis yhtäkuin mun oma ajatusmaailma. Tottakai mä ajattelen yksilönä, eikä mikään yks iso instituutio ohjaa sitä. Mun ajatteluun vaikuttaa toki raamattu ja kirkonkin oppi, mutta myös kasvatus, kaikki muut ihmissuhteet, omat kokemukset ja kaikki näkemykset, mistä oon kuullu ja lukenu.
Ylipäänsä uskonnollisuus on vaan yks puoli siitä kokonaisuudesta, jota ihminen on. Näin on myös mulla. Ei oo yhtä ihmistyyppiä nimeltä "uskovainen" tai "kristitty". Kaikki ne uskossa olevat ihmiset, joita mä tunnen, on hyvin hyvin erilaisia. Osasta ei ikimaailmassa uskois, että he kantaa myös kristillisiä arvoja ja uskomuksia mukanaan. Ja on musta hienoo, että kaikki on niin erilaisia. Ei nykykristityt, varsinkaan nuoret, vastaa ollenkaan sitä "tiukkapiposta" stereotyyppistä ajattelijaa, joka jonkun yleisen mallin mukaan kieltää "kaiken" ja halveksii kaikkia paitsi "puhtaasti eläviä". Ihan yhtä viallisia ja kristillisesti sanottuna "syntisiä" me kaikki ollaan. Ei se tee ainakaan mun silmistä kestään parempaa, oli sen katsomus mikä vaan.
Miks mä sit halusin kirjottaa tästä?
Oon kantanu tätä asiaa aina sisälläni. Ja oon melkeenpä aina myös ollut siitä hiljaa. Silti se on osa mua, ja ei mun mielestäni tarvii peitellä sitä. Ja vaikka aattelen, ettei tän kertomisen pitäs vaikuttaa mitenkään ihmisten käsityksiin, niin silti musta tuntuu helpottavalle, ettei mun myöskään tarvis peitellä sitä enää. Et voisin päästää irti siitä pelosta, että jos joku sattuskin saamaan tän selville, niin käsitys musta ois pilalla. Haluun antaa itelleni tällä tekstillä siis tilaa olla avoimemmin oma itteni ja mun mielestä tän tekstin kirjottaminen oli helpoin tapa tuoda asia esiin ilman, että teen mitään kiusallista keskustelunavausta. Koska niin kun sanottu, ei tää oo mikään numerontekemisen arvonen asia.
Enkä vieläkään aio alkaa mikskään insta- tai blogievankelistaks. Ei semmonen homma satu mulle. Jokanen olkoon sitä mitä on, uskokoot siihen, mikä tuntuu parhaalle ja antakoot muitten olla sitä mitä he on. Kiitos, jos luit, kiitos vielä enemmän, jos ymmärrät! Sama Sini se täällä kuin nää kaikki 19 vuotta aikasemminkin. <3
Aika harva mut tuntevista ihmisistä silti kuitenkaan tietää mun uskonnollisesta vakaumuksesta (kuulosti tosi viralliselle??) sen tarkemmin muuten, kun että kuulun kirkkoon, niin kun suuri osa suomalaisista. Monelle se ei kuitenkaan tarkota mitään sen henkilökohtasempaa kun ehkä traditiota tai kirkon kannattamista. Mä henkilökohtasesti kuitenkin oon saanu hengellisen kasvatuksen, ja mulla on siis koko ikäni ollu myös henkilökohtanen usko kristinuskon Jumalaan ja se on ollu aina tärkee osa mua.
Mikä tekee musta sit niin sanotun kaappiuskovaisen? Havaitsin jo pienenä, että uskonnollisuus ei jotenkin oo sellanen asia, mikä nähtäs hirveen "siistinä" tai ihailtavana asiana. Muistan jo eskari-ikäisenä, että mulla oli paita, jossa luki "taivaan lahja", enkä ois ikimaailmassa suostunu laittamaan sitä eskariin päälleni, koska pelkäsin muitten reaktioita. Ala-asteella asialle joskus naureskeltiin, vaikka en kyllä muistaakseni sillonkaan siitä puhunut. Myöhemmin suljin sen kokonaan pois mun julkisesta "henkilöprofiilista".
Oon myös seurannu aina hyvin tarkasti, mitä ja miten ihmiset puhuu kristityistä tai uskonnollisista ihmisistä. Ja kun se sävy on usein ollu melko arvosteleva, vähättelevä tai naureskeleva (ei tietenkään siis aina), niin en oo halunnu leimautua niiden juttujen kohteeksi - "uskova" -sanalle kun on muodostunut jollainlailla negatiivinen konnotaatio. Tietty tiedän, että se ehkä kumpuaa enemmän just streotyyppisestä uskova-kuvasta ja nykyään mediassakin puhuttaneista aiheista ja kirkon mielipiteistä. Vaikka ne ihmisten jutut ja mielipiteet ei siis suoranaisesti liittyiskään muhun, niin en silti oo uskaltanut ottaa riskiä.
Niin mitä riskiä?
No sitä riskiä, että ihmisten käsitys musta muuttuu. Ettei ne kato mua enää minuna, vaan jonkun asenteen tai stereotypian läpi. Sitä riskiä, että mut nähtäs epäkiinnostavana "kalkkiksena", ettei ihmiset haluis enää tutustua muhun. Sitä riskiä, että joudun naurun kohteeks ja että mun toimintaa arvioitas vaan tän yksittäisen piirteen kautta. Ja monia muita pelkoja. Vaikka oikeesti, ei kukaan oikee ystävä kääntäs selkäänsä näin pienen asian takia. Varsinkaan, kun mussa mikään ei oo muuttunu. Oon aina ollu tällanen, ei sen asian kertominen muuta mussa mitään.
Ne pelot kumpuaa yllä mainituista asioista ja ihan muutenkin mulla vallitsevasta hylätyks tulemisen pelosta. Vaikka mun pitäs vaan luottaa muihin ihmisiin. Eikä mun mielestä tää oo mitenkään erottava tekijä. Kukin saa mun mielestä aatella ja uskoa niin kun ite parhaaks näkee. Ei se oo ihmisyyden mittari. Sehän on vaan rikkaus, jos vaikka kaveripiirissä on monenlaisia näkökulmia. Perusarvot voi silti olla melko samanlaiset, liitty siihen uskonnollisuutta tai ei. Tärkeintä on, että osaa oman katsomuksensa lisäks arvostaa muitten näkökulmia.
 |
| Läksin riparille pois omalta paikkakunnalta. Se oli yks mun elämäni parhaista päätöksistä! Mukaan on jääny ihania ihmisiä, joista en luopuis mistään hinnasta. |
Kovin tarkasti mun uskosta en ajatellu kirjottaa, ei sillä oo mun mielestä tässä kohtaa väliä. Kuulun siihen valtasuuntaa, missä uskonnollisuus on hyvin privatisoitunu. Oon tosi huono jakamaan mun ajatuksia ja tuntemuksia mun omasta uskosta ees sellasille, jotka jakaa saman uskon. Musta se on vaan vaikeeta - ja vähän ehkä vaivaannuttavaa joskus, vaikkei sen tietty tarvis olla. Sen kuitenkin haluun sanoa, että vaikka uskovainen oonkin, niin en mä ketään tuomitse ristinmuotoset lasit silmillä. Mulle on tärkeintä elää ite omien arvojeni mukaisesti, enkä haluu kellekään tuputtaa omaa katsomustani. Varsinkaan, kun mulla ei oo mitään 100%:n selkeetä ajatusmallia, miten ja mihin mä just uskon. Mä en oo mikään "oppikirjauskovainen". Luen raamattua hyvin harvoin, käyn kirkossa sitäkin harvemmin, ja muutenkin mun uskonnonharjoittaminen on kovin retuperällä suoraansanottuna. Ja vaikka kuulun kirkkoon ja oon kristitty, ei voi missään nimessä sanoa, että luterilaisen kirkon kirjaoppi olis yhtäkuin mun oma ajatusmaailma. Tottakai mä ajattelen yksilönä, eikä mikään yks iso instituutio ohjaa sitä. Mun ajatteluun vaikuttaa toki raamattu ja kirkonkin oppi, mutta myös kasvatus, kaikki muut ihmissuhteet, omat kokemukset ja kaikki näkemykset, mistä oon kuullu ja lukenu.
Ylipäänsä uskonnollisuus on vaan yks puoli siitä kokonaisuudesta, jota ihminen on. Näin on myös mulla. Ei oo yhtä ihmistyyppiä nimeltä "uskovainen" tai "kristitty". Kaikki ne uskossa olevat ihmiset, joita mä tunnen, on hyvin hyvin erilaisia. Osasta ei ikimaailmassa uskois, että he kantaa myös kristillisiä arvoja ja uskomuksia mukanaan. Ja on musta hienoo, että kaikki on niin erilaisia. Ei nykykristityt, varsinkaan nuoret, vastaa ollenkaan sitä "tiukkapiposta" stereotyyppistä ajattelijaa, joka jonkun yleisen mallin mukaan kieltää "kaiken" ja halveksii kaikkia paitsi "puhtaasti eläviä". Ihan yhtä viallisia ja kristillisesti sanottuna "syntisiä" me kaikki ollaan. Ei se tee ainakaan mun silmistä kestään parempaa, oli sen katsomus mikä vaan.
Miks mä sit halusin kirjottaa tästä?
Oon kantanu tätä asiaa aina sisälläni. Ja oon melkeenpä aina myös ollut siitä hiljaa. Silti se on osa mua, ja ei mun mielestäni tarvii peitellä sitä. Ja vaikka aattelen, ettei tän kertomisen pitäs vaikuttaa mitenkään ihmisten käsityksiin, niin silti musta tuntuu helpottavalle, ettei mun myöskään tarvis peitellä sitä enää. Et voisin päästää irti siitä pelosta, että jos joku sattuskin saamaan tän selville, niin käsitys musta ois pilalla. Haluun antaa itelleni tällä tekstillä siis tilaa olla avoimemmin oma itteni ja mun mielestä tän tekstin kirjottaminen oli helpoin tapa tuoda asia esiin ilman, että teen mitään kiusallista keskustelunavausta. Koska niin kun sanottu, ei tää oo mikään numerontekemisen arvonen asia.
Enkä vieläkään aio alkaa mikskään insta- tai blogievankelistaks. Ei semmonen homma satu mulle. Jokanen olkoon sitä mitä on, uskokoot siihen, mikä tuntuu parhaalle ja antakoot muitten olla sitä mitä he on. Kiitos, jos luit, kiitos vielä enemmän, jos ymmärrät! Sama Sini se täällä kuin nää kaikki 19 vuotta aikasemminkin. <3
Kommentit
Lähetä kommentti
Sanottavaa? Kerrottavaa? Tänne vaan!