Toivottomuus - Faktaa vai fiktiota?

Oon tässä viime aikoina pohdiskellut omia näkökulmia, asenteita ja ylipäätään omaa suhtautumista elämään ja sen tapahtumiin monella eri tasolla. Millasia kyseiset asiat oikeestaan mulla on, miten ne mun elämässä näkyy.

Koen, että oon tehny viime aikoina ihan tosi paljon hirmu hyviä havaintoja. Tietty kaikki havainnot ei aina oo positiivisia, mutta sekin on okei ja kuuluu asiaan. Suurin osa kuitenkin on ollu sellasia, että ne on vahvistanu mun luottamusta elämään ja ennen kaikkea omaan selviytymiseen siinä.

Yksi asia, minkä oon tunnistanu itessäni pitkään, mutta mikä ei läheskään tarpeeks usein pääse oikeuksiinsa, (aina voi syyttää stressaavaa lukioelämää!) on se, miten tärkeetä positiivisuus ja positiivinen elämänasenne oikeesti on. Kuulostaa taas vaihteeks niin tosi kliseiselle (yh!!), vaikka se ihan totta onkin.

Mulle positiivisuus on sitä, ettei aina nää kaikissa asioissa sitä kaikkein pahinta mahollisuutta tai ettei päällimmäisenä mieleen nousevana asiana oo aina just se yks juttu, mikä ei mennykkään hyvin (vaikka itsekriittiselle ja perfektionismiin kallistuvalle ihmiselle on toi omiihin tekemisiihin liittyen välillä aika vaikeeta). Mä henkilökohtasesti yhistän positiivisuuden myös tietynlaiseen avarakatseisuuteen. Ainakin kääntäen ajateltuna pessimistisyyshän on useesti aikalailla kapeekatseista, eikä ehkä nähä kun vaan ne huonot puolet (tai vaikka nähtäskin, niin niitä ei tahdota ottaa huomioon)

Yks huomio, minkä oon kuitenkin tehny viime aikoina, on se, miten vaikeeta mun iten on jostaan syystä nähdä (tai oikeestaa ennemminki tuntee tai uskoo) asioitten toivottomuutta. Tätä on vähän vaikee ehkä ees selittää. Helpommin sanottuna mä en oikeen ehkä koskaan usko, että se "pahin mahdollinen asia" toteutuis. Mä nään sen mahdollisuuden, ja kyllä mä pelkäänkin, (mähän oon  kaikesta huolimatta panikoimisen ammattilainen), mut kun oon alkannu viime aikoina tarkkailemaan tätä puolta itessäni tarkemmin, oon huomannu, että asioitten päätteeks pystyn havaitsemaan, etten missään kohtaa loppujen lopuks ihan oikeesti uskonnu, että asiat menis niin huonosti. Vaikka mä kuinka koittasin itelleni uskotella, et asiat menee joka tapauksessa pieleen ja maalailen kaikenlaisia uhkakuvia, (mikä on täysin turhaa, koitan opetella siit eroon!) niin saattaa olla, että ne saa mut pelokkaaks, mut silti en voi sanoo, et saisin itteni täysin uskomaan niihin. Aina on jälellä se toivo, et asioilla on mahollisuus mennä hyvin. Ja usein ne meneekin.

Se on osittain varmast jonkunlainen puolustusmekanismi, osittain opittua ja osittain sitten itestä lähtöisin. Tietty mäkin tiedän, mitä on toivottomuus, enkä tosiaan kiellä etteikö sitä vois tuntee tai etteikö se joskus vois olla vahvast elämässä läsnä. Kyllä mullakin on asioita, joissa mä sitä tunnen. Ihan tosissaan. Tää on silti tosi tärkee voimavara, mitä pitää vaan uskaltaa opetella käyttämään. Vaikka mä tästä puhun, en oo silti itekään mikään mestari aina.

Mietiskellessäni tulin siihenkin lopputulokseen, että oikeestaan positiivisuus ja hyvän näkeminen on tavallaan kans puhdasta rohkeutta. On rohkeutta uskaltaa nähä hyvää asioissa, joita ei oo vielä edes tapahtunu. On rohkeutta nähä hyvää asioissa, joiden toteutuminen saattaa näyttää jopa epätodennäköseltä. On rohkeutta nähdä hyvää ihmisissä, joissa muut, tai edes he ite, ei nää. On rohkeutta nähä hyvää ja sen mahollisuus ihan vaan elämässä ja tulevaisuudessa. Koska aina sen hyvän näkeminen ei todellakaan oo helppoo. Joskus nimittäin tuntuu, että vastaan tulee vaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja askel askeleelta kaikki kääntyy vaan hullummaks. Silti se ei tarkota, että lopputulos ois jotenkin tosi huono tai kauhee. Kaikki ne vastoinkäymiset voi tehdä siitä vaan paremman!

Kyllä mustaki välillä (joskus aika useestki) tuntuu about maailman negatiivisimmalta vaikuttavalle ihmiselle. Ja kyllä mua ihan hirveesti ärsyttää sillon, kun näin on. En syytä siitä ketään tai mitään, kun korkeintaan itteäni, mut jos haluaa ettiä, niin osa syy vois löytyy esimerkiks mun huumorista. Kyllähän se aika useesti sisältää negatiivisia viittauksia tapahtumien kulkuun tai johonkin muuhun, ilman että se nyt välttämättä tarkottas, että ihan oikeesti pohjimmiltani oisin just sitä mieltä. Jostain syystä sellanen huumori vaan monesti uppoaa ihmisiin paljon paremmin (ja onha kivempi kertoo juttuja, mille ihmiset nauraa, sillon jos haluaa kerta olla hauska, heh). Toisaalta huumorihan on yks tapa selviytyä vaikeista asioista ja käsitellä niitä.

Myös stressi ja oman ajan puute lisää mulla itellä negatiivisuutta tai sen ulostuontia, mikä on kai ihan ymmärrettävää. Väsyneenä ja paineen alla suusta sattuu pääsemään välillä ajatuksia, mitä ei pitäis päästää ihmisten ilmoille tai mitkä seuraavassa hetkessä ajateltuna näyttäytyykin jo ihan erilaisina - ei ollenkaan niin synkkinä. Kuitenkaan tällasissa tilanteissa puhutut asiat ei kerro (niinkun ei puhutut asiat koskaan) kaikkea ihmisen ajatusmaailmasta, eikä niiden kuulus leimata ketään. Ei kukaan voi pystyä olemaan positiivinen koko ajan (tai jos joku pystyy, niin kertokoo mulle jooko miten!!)

En kirjota tätä ollenkaan siks, että yrittäsin jotenkin tuoda esiin mun ajatustenkulun hienoutta tai mallikelpoisuutta (harvemmin se on kumpaakaan noista) Kirjotan tän esimerkiks siks, että haluun purkaa mun oivalluksia ja ajatuksia sekä selkeyttää niitä samalla mulle itelleni (sikshän tätä blogia kirjotetaan) ja sikskin, että toivoisin, että ihmisiä pystyttäis kannustamaan enemmän näkemään asioitten hyviä puolia. Se on välillä tosi vaikeeta, mutta mä koen, että jos siihen pystyy, se oikeesti vähentää taakkaa, mitä nykymaailma sekä elämä koettaa kasata harteille.
Toisen henkilön ajatusten lukeminen voi kanssa helpottaa oman positiivisen elämänasenteen löytämistä (ennemmin kun se, että joku ulkopuolinen koittas tylyttäen muuttaa jonkun elämänkatsomusta positiivisemmaks)

Mun sanoma tiivistettynä on kuitenkin se, että oma asenne vaikuttaa ihan uskomattoman paljon tähän elämään ja sen avulla omaa tuskaa voi edes vähän lievittää. Elämänlaatu paranee huomattavasti, jos vaan jotenkin pystyy löytämään voimavaroja, joilla yrittää löytää ees pieniä valon pilkahduksia. Ainakin mulla on tällanen kokemus. Aluks se voi olla vaikeeta, mutta tavallaan se on ihan kun mikä vaan taito: harjotus tekee mestarin!





Kommentit