Olen irrallinen ja muutun näkymättömäksi

"Oon tosi epävarma tästä tekstistä. Siitä tuli henkilökohtasempi ja suorempi, kun mitä olin alunperin ajatellu - ja myös paljon pidempi, ylipitkä oikeestaan. Mietin jo koko päivityksen poistamista, etten ainakaan joutuis väärinymmärretyks, häpeemään tai paljastais mitään liikaa. Mut ehkä kuitenkin mun on julkastava tää. Ees siks, että mun päähän vois tulla edes himpun verran lisää tilaa."

Kesää on kulunut nyt vajaa kuukausi. Tosin säännöllistä arkeahan mulla ei oo ollut oikeestaan about viiteen kuukauteen. Tai no on ja ei, lukuloma toi omanlaisensa rutiinin, samoin kirjotukset ja pääsykokeisiin lukeminen sekä nyt töissä käyminen. Vaikka aika huterasti nekään minkäänlaista pysyvyyttä on tuoneet.

Kuitenkin koko kevään on koko ajan ollut asioita, jotka sitoo ja kiinnittää johonki. Suurimpana nyt tietty lukio, vaikka säännöllinen kouluarki olikin loppu. Silti joitakin hoidettavia ja kouluun liittyviä asioita aina välillä jostain ilmaantu. Ja tietty, kun lakkiaiset oli edessä päin, oli jotakin, mitä myös odottaa sillä saralla. Kaikkien niiden "asioiden" yhteydessä tuli yleensä myös nähtyä muita ihmisiä, joko ihan kavereita tai sitten opettajia - tuttuja oman elämän ihmisiä kuitenkin. Ja aina kesäkuun ensimmäiseen asti vähintäänkin sama koulu yhdisti meitä kaiken aikaa. 

Aika kauan ajattelin, ettei lukion loppuminen tulisi sittenkään tuntumaan ihan niin suurelle asialle tai hetkauttamaan sen kummemmin. Mitä pidemmälle abi-vuosi kuitenkin eteni, sitä painostavammalta ajatus koulun loppumisesta alkoi tuntumaan. Ei niinkään oppituntien ja opiskelun päättymisen takia, vaan sosiaalisten verkostojen helpon ja automatisoituneen ylläpidon katkeamisen vuoksi. Tieto siitä, että moni ihmissuhde hälvenisi heti lakin päähän painamisen jälkeen, toiset hiipuisivat hiljalleen säilymisen toivossa ja loput jäisivät kokonaan itsen kannateltaviksi ja hengissäpidettäviksi, tuntui ahdistavalta. Ihmissuhteiden ylläpitäminen kun ei aina loppujen lopuksi ole niin itsestäänselvää tai helppoa - varsinkaan, kun se vaatii panosta molemmilta osapuolilta. Kouluarjessa on melko vaivatonta pitää ihmissuhteita elossa - osittainhan se tapahtuu automaattisesti ympäristön puitteiden ansiosta. 

Nyt, kun omaa arkea ei enää tarjota ulkoapäin, jää kaikki vastuu tekijöille - eli mulle ja mun kavereille ja muille tuttaville. Ollaan täysin viestittelyn ja sovittujen tapaamisten varassa. Ja vaikka sen myöntäminen on vaikeeta, vähän hävettävääkin, niin mulle se on kun heikoilla jäillä kävelemistä. Tapaamisten järjestäminen ei ole niin yksinkertaista, kun voisi luulla: 

• Jonkun pitää ensin tehdä aloite. Kuitenkin useasti se homma tuppaa jäämään aina sille yhdelle ja samalle henkilölle, joka ei jokusen ajan kuluttua enää tee aloitteita, koska kokee turhautumista tai painetta vastuun kasautumisesta (monen oman kokemuksen mukaan siis!) 
• Sitten se aikataulujen yhteensovittaminen. Kohtalaisen helppoa se on, jos kyseessä on vaan kaksi ihmistä, mutta heti kun huomioon pitää ottaa useemman ihmisen menot, työt ja harrastukset, voi yhteisen ajan löytäminen olla melkonen ongelmanratkaisutehtävä 
• Vähintään kohtaamispaikka pitää järjestää. Mun mielestä tää nyt on sikäli helppo, että musta jonkun koti käy ihan hyvin siihen, että vaihdetaan kuulumisia ja nautitaan seurasta. Toki siinä kohtaa, jos asutaan eri puolilla kaupunkia tai kokonaan eri kaupungeissa, voi paikasta toiseen liikkumisesta syntyä pulma. Onneks mulla on auto, eikä tää hirveemmin oo mulle ongelma! 

Pienehköistä asioista voi siinä kohtaa tulla isompiakin ongelmakohtia, kun kaikki jää omalle vastuulle. Ja jos ei siihen konkreettiseen kohtaamiseen oo saumaa, ollaan viestittelyn ja somen varassa, mikä valitettavan harvoin tuntuu toimivan kunnolla. Mä ite ainakin elän viestittelyn kannalta lähes täysin snäppi-kulttuurissa. Se on ihan toimiva muuten, mutta ongelmaks nousee se, että koska koskaan ei voi olla täysin varma, millon mikäkin snäppi on osotettu henkilökohtaseks, ja millon se toimii striikki- tai massasnäppinä, on sivuutetuks tulemisen vaara aaikas iso. Vastaamatta jättäminen kun käy yhtä helposti, kun monelle saman snäpin lähettäminen. Tietty syyllistyn tähän ite myös jonkun verran, mut pyrin silti siihen, että jos joku laittaa jotain sellasta, mikä liikuttaa sitä henkilökohtasella tasolla (varsinkin negatiivisella tasolla, huolet, murheet ym.) niin pyrin vastaamaan. Harvemmin sellasia laitetaan kaikille striikeille (kai). Tai ainakin mä ite jaan kipukohtiani vaan läheisimmilleni (jos niillekään). Silti usein lopputuloksena kaiku ei vastaa ja oman asian kanssa on yhtä yksin kuin ennen sen (pahuksen) viestin kirjottamista(!) 

Viime vuonna koin, että sain vihdoin rakennettua itelleni kunnollisen tukiverkoston. Löysin ihmisiä, joihin pystyin yleensä tukeutumaan sekä ennen kaikkea luottamaan. Oli vapauttavaa, kun ties voivansa puhua jolleki omat ahistukset sekä myös ne positiiviset jutut sekä ties saavansa siihen myös vastareaktion toiselta.
Verkoston kehittymiseen vaikutti koulu, harrastuspuoli sekä yksityiselämä. Tietty tiesin, että se verkosto tulis olemaan ehkä sellanen, mikä ei käytännössä enää voiskaan toteutua tän kevään jälkeen. Silti sen tiedostaminen ja varsinkin konkretisoituminen tuntuu vaikeelta, varsinkin kun paino on sanalla vihdoin sain rakennettua tällasen verkoston. 

Ikään kuin kaikista elämän kiinnepisteistä ja johonkin kuulumisen tunteista olis joutunut nyt luopumaan yhtä aikaa. 

Ja elämä irtonaisena kappaleena tuntuu aika haastavalta. Toki on joitakin osasia, mihin kuulun ja mitkä yhdistää mua jonnekki kuten vaikka perhe. Ja tietenkin perhe on yks kaikkein merkittävimmistä, ellei merkittävin, asia mihin kuulua ja mikä määrittelee mua. Mutta koska tää vaihe on monin tavoin käännöskohta, myöskään se perheeseen kuuluminen ei ole täysin samanlaista tai tuo yhtä vahvaa merkityksellisyyden tunnetta kuin ennen (vaikka perhe onkin tärkein, ja tää muutos lähtee vaan musta, ei perheenjäsenistä). On luonnollista, että haluisin itsenäistyä ja löytää muitakin pysyviä ryhmiä joihin kuulua. Joten sikäli irrallisuuden tunne korostuu myös tässä, ja jos tän välttämättä haluaa saada kuulostamaan itsekkäältä, niin se kyllä kävis helposti: perhe nimittäin on ryhmä, mikä sitoo mua ja mihin tuun aina kuulumaan, mutta se pelkästään ei riitä mulle, ja haluaisin ottaa jopa muutaman askelen kauemmas siitä. Jonkun mielestä kiittämättömän kakaran ajatuksia, mutta normaaleja ja terveitä tunteita sen mielestä, joka haluaa ymmärtää. 

Ja koska suuri osa myös niistä palasista, mun elämän ihmisistä, ettii parhaillaan sitä omaa yksilöllistä suuntaansa, tuntuu oman paikan rakentaminen sikälikin mahdottomalta. Koska luultavammin oma matka ei jatku vielä syksyllä opiskelemaan (uskallan sen nyt jo sanoa, koska oon 99% varma), tuntuu kiinnepisteiden hakeminen samalta, kun koittas saada otetta märästä saippuapalasta. 

Oon mä jokusen kerran tässä kesän aikana onnistunut näkemään jotakuta, ja oonhan kesän töissä. Siellä viihdyn kyllä työkavereitten kanssa tosi hyvin, mutta koska työvuorot on lähinnä yksin hoidettavia, on sieltäkin saatavat yhteisöllisyyden kokemukset melko pieniä. Lisäksi tiiän, että kyseessä on vaan niin väliaikanen etappi, että liika ankkuroituminen tohon asemaan ja paikkaan sais vaan tavallaan aikaan sen, että saattaisin olla sykysllä samassa pisteessä kun nyt.

Samalla kun musta tuntuu, että multa puuttuu luotettavat verkostot, elämän kiinnepisteet ja tunne johonkin kuulumisesta, jää multa myös saamatta kokemus siitä, että saan olla tällanen persoona, kun oon. Koska varsinainen vuorovaikutus on niin vähäista ja vajavaista, mulla on vähän sellanen olo, että jään kokonaisuudessaan piiloon, enkä pysty tulla nähdyksi. Tuntuu jollain lailla vähän persoonattomalta hahmolta, jonka sisintä olemusta kukaan ei näe - eikä oikein oo ketään, kuka ehkä edes vois saati haluis nähdä. Niin kun se persoona mahdollistuis vasta sitte, kun on joku, joka sen saattas nähdä.

Myös suurin osa mun ajatuksista ja tunteista jää puuroutumaan vaan omaan päähän tällä hetkellä. Mulla vaan ei oo keinoa eikä kohdetta, millälailla, mihin tai kelle ne voisi ne purkaa. Se selittää myös tän tekstin sekaisuutta ja ajatuksenvirtamaisuutta. Mun päähän ei vaan taho mahtua enää yhtään enempää omia ajatuksia ja tuntemuksia. Niistä osa on pakko päästää jotenkin ulos.

Sekä tohon persoonan taka-alalle jäämiseen että ajatusten yksinäisyyteen liittyy se, että multa tuntuu puuttuvan usein vastakaiku mun olemiseen - olemassaoloon ja tarpeisiin. Vaikka normaalisti vastakaiku on mulle ihan tosi tärkeetä (kellepä ei). Ilman sitä on vaikee kokee tulevansa hyväksytyks, arvostetuks tai edes vähän välitetyks. (ompas tätä asiaa vaikee selittää). Vastakaiku omille ajatuksille ja sisimmän olemukselle puuttuu.

Ehkä mun kaikki perustarpeet ei siis ihan toteudu? Vaikka onko edes mahollista, että ne kaikki toteutuis?

Tiiän, että tää vaihe on luonnollinen ja siirtymävaiheet ei oo helppoja. Tiiän, että kaikki samassa tilanteessa olevat on - no, samassa tilanteessa. Tiiän, että tää menee (kai) ohi vaan elämällä. Tiiän, ettei mun tuntemuksilla oo mitään erityisarvoo muitten omien rinnalla. Mut kaikki tää tietäminen itessään ei poista mun tunnetta itestäni ja irrallisuudesta, ei pysyvyyden ja yhteenkuuluvuuden kaipuuta, ei tarvetta tulla nähdyks ja hyväksytyks eikä sitä tosiasiaa, että ihmiset vaan on mulle elämässä tärkeintä - oli asia toisinpäin sit miten vaan.

Kaiken mun kirjottamankaan jälkeen, en kuitenkaan uskalla sanoa olevani yksinäinen. Se olis loukkaavaa mun ystäviä ja perhettä kohtaan, koska arvostan heitä kuitenkin enemmän kun mitään muuta ja niin kun sanottu, he on mulle ykkösprioriteetti elämässä.

Ja vaikka luettelin monta negatiivista asiaa, niin toki joka päivä tapahtuu myös hyviä asioita, joista voin olla kiitollinen. Asiat vaan ei aina oo niin suoraviivasia ja yksinkertasia (niin kun kaikki tietää). Vaikka mulla ei esim. oo selkeetä tietoo ens vuodesta, uskon, että sen tapahtumien osalta siitä tulee kyllä hyvä ja oikeanlainen.

Tää on kasvua kaikki kait vaan.

-

Oon tosi epävarma tästä tekstistä. Siitä tuli henkilökohtasempi ja suorempi, kun mitä olin alunperin ajatellu - ja myös paljon pidempi, ylipitkä oikeestaan. Mietin jo koko päivityksen poistamista, etten ainakaan joutuis väärinymmärretyks, häpeemään tai paljastais mitään liikaa. Mut ehkä kuitenkin mun on julkastava tää. Ees siks, että mun päähän vois tulla edes himpun verran lisää tilaa.

Kiitos ja anteeksi. Jos jotakuta kiinnosti näinkin pitkälle. Vaikka vieläkin hyvin olennaisia asioita jäi sanomatta.