Miks on niin vaikeeta olla hyvä ihminen?

Mun moni toive, tavote ja haave tiivistyy ajatukseen siitä, että haluaisin olla hyvä ihminen.
Samaan aikaan se tuntuu mulle kuitenkin maailman mahottommimmalle ja saavuttamattomimmalle asialle. Ja se taas meinaa välillä musertaa mut.

Miks mä en vaan voi olla hyvä ihminen?

Hyvä ihminen osaa ottaa muut huomioon. Hyvä ihminen arvostaa muita. Hyvä ihminen auttaa mielellään. Hyvä ihminen tekee asioita pyyteettömästi ja ilman takaa-ajatuksia. Hyvä ihminen ilahduttaa muita. Hyvä ihminen ajattelee muidenkin kuin itsensä ja lähimmäistensä etua - jopa tuntemattomien. Hyvä ihminen osaa hillitä itsensä vaativissa ja sietämättömissäkin tilanteissa. Hyvä ihminen uskaltaa ylittää itsensä muiden edun vuoksi.

Kyllä mäkin näihin pystyn... kai. Välillä jopa mietin, että ehkä mäkin oon hyvä ihminen, jos esimerkiks oon tehny jollekin muulle hyvän mielen, pystyny auttamaan jossain tärkeessä asiassa tai puolustamaan jotain heikommassa asemassa olevaa ihmistä.

Mut sit tulee se seuraava hetki, kun nään jonkun tuntemattoman kyselemässä kadulla reittiohjeita ja lujahdan vaivihkaa vastakkaiselle jalkakäytävälle.

Mä kyllä tietäisin kuinka olla hyvä tosiystävä.
Silti en kysy tarpeeks usein kuulumisia. En aina muistuta jokaisesta asiasta, minkä aavistan toisen kuitenkin unohtavan. En aina osaa laittaa ystävien etua oman edun edelle. En aina pyydä anteeksi, kun siihen ois aihetta. En joka kerta huomaa, jos joku on vialla. Ja jos huomaan, en aina osoita sitä. En kerro tarpeeks usein, miten tärkeitä ihmiset on mulle. Enkä osaa aina vastata muiden toiveisiin. Silti välillä hermostun turhaan, sanon rumia asioita, saatan jopa satuttaa muita (mikä on kamalinta!!)

Mä kyllä myös tietäsin, miten olla täydellinen tytär.
Silti en aina tyhjennä sitä tiskikonetta, vaikka kukaan muukaan ei ehdi. En täytä niitä puukoreja, vaikka ne ammottaa tyhjyyttään. En tarjoudu käyttämään koiraa ulkona iltamyöhään, vaikka hiljaisuus kysymykseen "kuka käyttää" painostaa mua vastaamaan. En aina jaksa kuunnella vanhempien harmistusta pieleen menneestä päivästä. En sano ääneen rakastavani, enkä aina huoli seuraa, vaikka mun omaani kaivattaiskin.

Mä kyllä senkin tietäsin, miten olla kunnollinen ihminen.
Silti en uskalla katsoa tuntemattomia silmiin. En lahjoita rahaa hyväntekeväisyyteen tai tee vapaaehtoistyötä. En pystyisi olemaan kokonaan kasvissyöjä, enkä kumoamaan kaikkia ennakkoluulojani. En aina päästä vanhempaa ihmistä istumaan paikalleni. En tee ajoissa multa vaadittuja asioita, enkä aina jaksa yrittää ymmärtää muita ja heidän taustojaan.

Kaiken tän jälkeen, musta ei enää tunnu yhtään hyvältä ihmiseltä - päinvastoin. Musta tuntuu täysin epäonnistuneelta.

Ja yks pahimmista tunteista, mitä tiedän, on tuntee ittensä epäonnistukeens ihmisenä. Tuntuu voimattomalta miettiä, miten kaukana onkaan siitä "hyvän ihmisen" haavekuvasta.
Miks mä en voi onnistua, valita oikein? Oonko lopulta muuta kun pelkästään itsekäs ihminen, vaikka se on kamalin asia, mitä koskaan voisin olla?

Ja toi ajatus sattuu. Ihan tosi paljon.

On vaikeeta kun näkee, miten asiat pitäis tehdä, jotta tekis ne oikein, mut sit ei kuitenkaan kykene siihen.

Tietenkin tiiän, ettei täydellistä ihmistä oo, ja ois naiivia tavoitellakaan sellasta. Silti mua painaa suuresti se, miten jatkuvasti epäonnistun täyttämään mun läheisten ja muiden ihmisten toiveita ja tarpeita. Varsinkin, kun tuntuu, että haluaisin täyttää myös sellaset tarpeet, mitä he ei ehkä itekään edes huomaa (vaikka ehkä järjellä ajateltuna toi on aika mahotonta)

Ehkä tää on mulle taas vaan yks opettelemisen paikka. Kai mun pitää vaan yrittää hyväksyä se tosiasia, etten mä aina voi tehdä kaikkea oikein, vaikka kuinka haluaisin.
Silti en koskaan aio luopuu tavotteesta tulla paremmaks ihmiseks. Varsinkin, koska oon vielä nuori (ja hölmö), niin mulla on vielä paljon aikaa oppia olemaan parempi, epäitsekkäämpi ja auttamisalttiimpi ihminen.

Anteeks rakkaat ihmiset, mä kyllä yritän (useimmiten) parhaani. Mut aina en pysty edes siihen, vaikka mä haluaisin, ihan todella kovasti haluaisin - teidän takia.