- Mitä kuuluu?
- Mitäs tässä... Entä sulle?
- Eipä kummempia.
*epämäärästä nyökyttelyä*
Mitä tästä selvis? No ei yhtään mitään.
Kuinka usein tällasia keskusteluja käydään? Liian usein.
Kiinnostaako kysyjää asia oikeesti? Empä tiedä.
Vastaako tähän kukaan koskaan mitenkään muuten kuin muodollisesti? Tuskin.
Niin usein oon ollu sellasessa tilanteessa, että joku päättää alottaa keskustelun kysymällä "mitä kuuluu".
Niin usein oon ollu siis myös siinä tilanteessa, että mun tekee suunnattomasti mieli vastata "kukkuluuruu". Ihan vaan siitä riemusta, että se kertois ihan yhtä paljon mun senhetkisestä tilanteesta, kun mun perinteisesti vastaama "mitäs tässä".
Yleensä aina käyn mun päässä saman ajatusketjun, kun joku esittää mulle tän sanaparin: Mitä mä sanon? Miks se kysyy? Kiinnostaak sitä oikeesti? Mitä mä voin sanoo? Mitäs mun kuuluu sanoo? Saanko mä oikeesti kertoo? Mitä käy, jos mä kerron? *srrrrrrrrrr* .......... *bling* "Mitäs tässä."
Miten kahteen sanaan voi olla niin monimutkasta vastata?!
Tietty sillon, jos sattuu menemää tosi hyvin, niin ei se vastaaminenkaan niin vaikeeta ole. Kivahan se on kivoja juttuja kertoo. Mut mites sillon, jos ei meekään niin hyvin? Jos vastaa, että kuuluu hyvää, nii joutuuko sillon valehtelemaan? Jos taas kertoo, miten oikeesti menee, onko sillon raskas ihminen?
Kumpiki vaihtoehto tuntuu tyhmälle. Siks sitä sitte tyytyy vaan sellaseen ympäripyöreeseen vastaukseen, mikä ei suoraan sanottuna kerro yhtään mitään yhtään mistään.
"Mitä kuuluu?" on sellanen rutiininomanen ja muodollinen kysymys, millä on helppoo alottaa keskustelu. Tai helppoo ja helppoo. Kun kaavamainen keskustelu on käyty, miten helppoo sitä on sitte jatkaa? Nooooo, mulle ei ainakaan kovin helppoo, ainakaa jos kyseessä ei oo joku oikeesti tuttu henkilö. Puoltuntun kanssa pää voi lyödä tyhjää. Tosin small talk nyt ei ylipäätään oo mun taitolaji :---D
Muutenki koko kysymys on jollain tavalla absurdi. Mitä kuuluu? Oikeesti. No luultavasti jotain ellei nyt ihan hiljasuudessa olla. Okei, huono juttu. Mut kumminki. Joku "kuinka voit" olis joka tapauksessa paljo loogisempi.
En tiiä pohtiiko kukaan muu näin monimutkasesti kun mä. Tiiän, et moni ei ainakaan mieti asiaa yhtään sen kummemmin.
Mä vaan ajattelen, et ihmisten pitäis kesksutella enemmän siitä, missä oikeesti mennään. Varsinki sillon, jos ei mee niin hyvin. Tietty hyvistä asioistaki on tosi tärkeetä puhuu. On tärkee tulla kuulluks ihan kaikenlaisissa asioissa. Silti sillon kun on vaikeeta, niin ois supertärkeetä, että ois joku, jota kiinnostas, mitä kuuluu. Joskus sitä voi kaikkein eniten toivoo, että joku vaan tulis ja kysyis ton yksinkertasen kysymyksen. Ja tarkottas sitä.
Mulle myös yks tärkein asia elämän arvona on ihmiset, jotka välittää sekä ihmisistä välittäminen. Mä arvostan pohjattomasti heitä, jotka osottaa välittämisensä (sekä tietty luotettavuutta, koska se kuuluu välittämiseen sekä kuuntelemiseen) Mä ite myös pyrin siihen, että oisin aina tavotettavissa, jos joku tarvii kuuntelijaa tai apuu. Tosin aina siihen ei välttämättä oo voimia. Sillon poden huonoo omaatuntoo ja musta tuntuu, että oon huono ystävä, joka torjuu muut ja jättää pulaan. Tuntuu, että vaikutan välinpitämättömälle tai sille, etten huomais toisen avuntarvetta. Mut oon oppinu (tai ainaki yrittäny oppii), että sillon jos omat voimat on loppu, ei voi olla hyväks avuks muille. Onhan se kliseistä, et lentokoneessa pitää auttaa ensin itteää, ja sit vasta muita.
Mut pitää löytä se oikee tasapaino. Toisia pitää auttaa ja kuunnella, minkä pystyy, mut silti pitää muistaa pitää huoli itestään. Se on haastavaa. Tosi haastavaa. Seki vaatii harjottelua. Paljon.
Palatakseni vielä siihen kysymykseen.
Voisinhan mä seuraavalla kerralla, kun joku kysyy multa "mitä kuuluu", tehä ihmiskokeen ja vastata, mitä mulle oikeesti kuuluu. Olishan se mielenkiintosta nähä toisen reaktio. Jos reaktio ois negatiivinen, niin ehkä se vaan opettas jotain. Mut ehkä se oppi olis joku muu kun se, ettei muka vois kertoo
- Mitäs tässä... Entä sulle?
- Eipä kummempia.
*epämäärästä nyökyttelyä*
Mitä tästä selvis? No ei yhtään mitään.
Kuinka usein tällasia keskusteluja käydään? Liian usein.
Kiinnostaako kysyjää asia oikeesti? Empä tiedä.
Vastaako tähän kukaan koskaan mitenkään muuten kuin muodollisesti? Tuskin.
Niin usein oon ollu sellasessa tilanteessa, että joku päättää alottaa keskustelun kysymällä "mitä kuuluu".
Niin usein oon ollu siis myös siinä tilanteessa, että mun tekee suunnattomasti mieli vastata "kukkuluuruu". Ihan vaan siitä riemusta, että se kertois ihan yhtä paljon mun senhetkisestä tilanteesta, kun mun perinteisesti vastaama "mitäs tässä".
Yleensä aina käyn mun päässä saman ajatusketjun, kun joku esittää mulle tän sanaparin: Mitä mä sanon? Miks se kysyy? Kiinnostaak sitä oikeesti? Mitä mä voin sanoo? Mitäs mun kuuluu sanoo? Saanko mä oikeesti kertoo? Mitä käy, jos mä kerron? *srrrrrrrrrr* .......... *bling* "Mitäs tässä."
Miten kahteen sanaan voi olla niin monimutkasta vastata?!
Tietty sillon, jos sattuu menemää tosi hyvin, niin ei se vastaaminenkaan niin vaikeeta ole. Kivahan se on kivoja juttuja kertoo. Mut mites sillon, jos ei meekään niin hyvin? Jos vastaa, että kuuluu hyvää, nii joutuuko sillon valehtelemaan? Jos taas kertoo, miten oikeesti menee, onko sillon raskas ihminen?
Kumpiki vaihtoehto tuntuu tyhmälle. Siks sitä sitte tyytyy vaan sellaseen ympäripyöreeseen vastaukseen, mikä ei suoraan sanottuna kerro yhtään mitään yhtään mistään.
"Mitä kuuluu?" on sellanen rutiininomanen ja muodollinen kysymys, millä on helppoo alottaa keskustelu. Tai helppoo ja helppoo. Kun kaavamainen keskustelu on käyty, miten helppoo sitä on sitte jatkaa? Nooooo, mulle ei ainakaan kovin helppoo, ainakaa jos kyseessä ei oo joku oikeesti tuttu henkilö. Puoltuntun kanssa pää voi lyödä tyhjää. Tosin small talk nyt ei ylipäätään oo mun taitolaji :---D
Muutenki koko kysymys on jollain tavalla absurdi. Mitä kuuluu? Oikeesti. No luultavasti jotain ellei nyt ihan hiljasuudessa olla. Okei, huono juttu. Mut kumminki. Joku "kuinka voit" olis joka tapauksessa paljo loogisempi.
En tiiä pohtiiko kukaan muu näin monimutkasesti kun mä. Tiiän, et moni ei ainakaan mieti asiaa yhtään sen kummemmin.
Mä vaan ajattelen, et ihmisten pitäis kesksutella enemmän siitä, missä oikeesti mennään. Varsinki sillon, jos ei mee niin hyvin. Tietty hyvistä asioistaki on tosi tärkeetä puhuu. On tärkee tulla kuulluks ihan kaikenlaisissa asioissa. Silti sillon kun on vaikeeta, niin ois supertärkeetä, että ois joku, jota kiinnostas, mitä kuuluu. Joskus sitä voi kaikkein eniten toivoo, että joku vaan tulis ja kysyis ton yksinkertasen kysymyksen. Ja tarkottas sitä.
Mulle myös yks tärkein asia elämän arvona on ihmiset, jotka välittää sekä ihmisistä välittäminen. Mä arvostan pohjattomasti heitä, jotka osottaa välittämisensä (sekä tietty luotettavuutta, koska se kuuluu välittämiseen sekä kuuntelemiseen) Mä ite myös pyrin siihen, että oisin aina tavotettavissa, jos joku tarvii kuuntelijaa tai apuu. Tosin aina siihen ei välttämättä oo voimia. Sillon poden huonoo omaatuntoo ja musta tuntuu, että oon huono ystävä, joka torjuu muut ja jättää pulaan. Tuntuu, että vaikutan välinpitämättömälle tai sille, etten huomais toisen avuntarvetta. Mut oon oppinu (tai ainaki yrittäny oppii), että sillon jos omat voimat on loppu, ei voi olla hyväks avuks muille. Onhan se kliseistä, et lentokoneessa pitää auttaa ensin itteää, ja sit vasta muita.
Mut pitää löytä se oikee tasapaino. Toisia pitää auttaa ja kuunnella, minkä pystyy, mut silti pitää muistaa pitää huoli itestään. Se on haastavaa. Tosi haastavaa. Seki vaatii harjottelua. Paljon.
Palatakseni vielä siihen kysymykseen.
Voisinhan mä seuraavalla kerralla, kun joku kysyy multa "mitä kuuluu", tehä ihmiskokeen ja vastata, mitä mulle oikeesti kuuluu. Olishan se mielenkiintosta nähä toisen reaktio. Jos reaktio ois negatiivinen, niin ehkä se vaan opettas jotain. Mut ehkä se oppi olis joku muu kun se, ettei muka vois kertoo
MITÄ KUULUU?!
Kommentit
Lähetä kommentti
Sanottavaa? Kerrottavaa? Tänne vaan!