Viime ajat ja varsinkin viime päivät oon kokenu suurta tarvetta luoda ja saada aikaan jotaan, mikä on mun sisimmästä lähtösin. Jotaan mikä avaa sitä helpommin (muttei liian helposti) tarkasteltavaksi. Suunnilleen joka päivä, kun oon saannu kaikki pakolliset jutut tehtyä, oon ottanu koneen ja käynny sängylle makoilemaan kissan (tai jopa kahden) kanssa ja tehny joko jotain blogiin liittyvää tai muuten luovasti stimuloivaa.
Oon kokenu tän vaanivan jo pitemmän aikaa, mutta oon sinnitelly silti aika hyvin. Nyt vaikuttaa sille, etten vaan pääse enää pakoon, oon juossu karkuun tarpeeks.
Musta tuntuu sille, kun kaikki mun luovuus olis vuotanu kuiviin. Ja kauheelta se tuntuu just sen takia, että samaan aikaan ois kauhee tarve luoda. Tuntuu kun olis sidottuna johonkin, eikä pääsis irti, vaikka kuinka riuhtois. Ihan kun ois lukittuna jonkunlaiseen tyhjiöön. Huudan kovaa, mutta mun ääni ei vaan kuulu.
Oon kyllä kuullu sanottavan, että taiteilijoilla (kuulostaa liian mahtipontiselle. heh. taiteilija?) on jonkunlaisia taantumakausia (art block), kun luovan työn tekeminen on vaikeeta, inspiraatio on hukassa tai laadukasta tulosta ei vaan synny. Sillon pitää kuulemma pitää taiteellista taukoa. Ja kaikki tää on lisäks normaalia. Kyllä se luovuus ja kyky luoda tulee takaisin. Tuleeko? Sanokaa, että tulee.
Varsinkin nää ajat oon laittanu paljon kapasiteetteja luovalle osalle musta ja oon tuntenu, että mä oon ihan erilailla elossa, kun saan toteuttaa itteäni ja selventää itellenikin, mitä oon, mitä haluun ja mitkä asiat tuo mulle sisästä energiaa. Oikeestaan mun elämä on pitkälti pyöriny erilaisten ittensätoteuttamisprojektien ympärillä, jos tarkemmin alan miettimään (mitä nyt koululta vaan voi ehtii) Tavallaan se on jopa outoo, koska vaikka oonkin sellanen innostuva projekti-tyyppi, niin ei mulla oo ollu näin vahvast montaa innostavaa juttuu, mitä oisin tosissani tehny saman aikasesti: tää blogi on yks ihan ykkösistä, valokuvaamiseen liittyy useempi juttu, runot on mua paljon isompi osa nyt kun koskaan aikasemmin ja sit vähän näitä kaikkia juttuja sekasin ja ehkäpä jotain muutakin...
Samalla kun kaikki nää projektit on saanu mussa syntymää uudenlaista elämäniloo ja uskoo itteeni, niin nyt kun niiden polttoaine on loppu, jää tilalle ihan tosi tosi tyhjä olo. Musta yksinkertasesti tuntuu siltä, että ilman mun luovaa energiaa en oo mitään, tai jos jotain sattusinkin olemaan, en tunne sitä itessäni. Voi olla, että yritän liikaa houkutella sitä - luovuutta (nyt musta jo tuntuu, kun oon hokenus sanaa "luovuus" niin paljo, että se ei oo luovuus mikä on kateissa, vaan joku ihan muu) Ihan hyvin ite tiiän, ettei se onnistu. Jos yhtä runoo yrittää kirjottaa vaikka kuinka kauan lopputuloksena monta huonoa keskeneräistä ja tuskanen mieliala, niin on ehkä parempi antaa vähän pidempi hengähdystauko itelleen (tosin asiasta mistä yleensä nauttii) Kai se on kans hyväksyttävä, että ei mikään asia kestä ikuisesti, jos sitä kuluttaa koko ajan. Oli kyse sitten fossiilisista polttoaineista tai luovuudesta.
Kaikki ois helpompaa, jos myös inspiraatio ois hukassa, mutta musta tuntuu, että se korkeintaan vaan ottaa nokosia parhaillaan.
Oon (kai) jollain lailla ylpee itestäni, että sain edes tän tekstin kirjotettuu, vaikkakin ontuvast, röntyileväst ja vähän polvet mulla (sekä ehkä lukijan lukukokemuksella) ruvella, mutta sainpahan kirjotettuu kuitenkin, se on pääasia. (ja välissä pitää olla heikompia tekstejä, jotta ne vähän paremmat erottuu selkeemmin... heh) Ehkä tää on jo merkki siis paremmasta!
Oon kokenu tän vaanivan jo pitemmän aikaa, mutta oon sinnitelly silti aika hyvin. Nyt vaikuttaa sille, etten vaan pääse enää pakoon, oon juossu karkuun tarpeeks.
Musta tuntuu sille, kun kaikki mun luovuus olis vuotanu kuiviin. Ja kauheelta se tuntuu just sen takia, että samaan aikaan ois kauhee tarve luoda. Tuntuu kun olis sidottuna johonkin, eikä pääsis irti, vaikka kuinka riuhtois. Ihan kun ois lukittuna jonkunlaiseen tyhjiöön. Huudan kovaa, mutta mun ääni ei vaan kuulu.
 |
Oon kyllä kuullu sanottavan, että taiteilijoilla (kuulostaa liian mahtipontiselle. heh. taiteilija?) on jonkunlaisia taantumakausia (art block), kun luovan työn tekeminen on vaikeeta, inspiraatio on hukassa tai laadukasta tulosta ei vaan synny. Sillon pitää kuulemma pitää taiteellista taukoa. Ja kaikki tää on lisäks normaalia. Kyllä se luovuus ja kyky luoda tulee takaisin. Tuleeko? Sanokaa, että tulee.
Varsinkin nää ajat oon laittanu paljon kapasiteetteja luovalle osalle musta ja oon tuntenu, että mä oon ihan erilailla elossa, kun saan toteuttaa itteäni ja selventää itellenikin, mitä oon, mitä haluun ja mitkä asiat tuo mulle sisästä energiaa. Oikeestaan mun elämä on pitkälti pyöriny erilaisten ittensätoteuttamisprojektien ympärillä, jos tarkemmin alan miettimään (mitä nyt koululta vaan voi ehtii) Tavallaan se on jopa outoo, koska vaikka oonkin sellanen innostuva projekti-tyyppi, niin ei mulla oo ollu näin vahvast montaa innostavaa juttuu, mitä oisin tosissani tehny saman aikasesti: tää blogi on yks ihan ykkösistä, valokuvaamiseen liittyy useempi juttu, runot on mua paljon isompi osa nyt kun koskaan aikasemmin ja sit vähän näitä kaikkia juttuja sekasin ja ehkäpä jotain muutakin...
Samalla kun kaikki nää projektit on saanu mussa syntymää uudenlaista elämäniloo ja uskoo itteeni, niin nyt kun niiden polttoaine on loppu, jää tilalle ihan tosi tosi tyhjä olo. Musta yksinkertasesti tuntuu siltä, että ilman mun luovaa energiaa en oo mitään, tai jos jotain sattusinkin olemaan, en tunne sitä itessäni. Voi olla, että yritän liikaa houkutella sitä - luovuutta (nyt musta jo tuntuu, kun oon hokenus sanaa "luovuus" niin paljo, että se ei oo luovuus mikä on kateissa, vaan joku ihan muu) Ihan hyvin ite tiiän, ettei se onnistu. Jos yhtä runoo yrittää kirjottaa vaikka kuinka kauan lopputuloksena monta huonoa keskeneräistä ja tuskanen mieliala, niin on ehkä parempi antaa vähän pidempi hengähdystauko itelleen (tosin asiasta mistä yleensä nauttii) Kai se on kans hyväksyttävä, että ei mikään asia kestä ikuisesti, jos sitä kuluttaa koko ajan. Oli kyse sitten fossiilisista polttoaineista tai luovuudesta.
Kaikki ois helpompaa, jos myös inspiraatio ois hukassa, mutta musta tuntuu, että se korkeintaan vaan ottaa nokosia parhaillaan.
Oon (kai) jollain lailla ylpee itestäni, että sain edes tän tekstin kirjotettuu, vaikkakin ontuvast, röntyileväst ja vähän polvet mulla (sekä ehkä lukijan lukukokemuksella) ruvella, mutta sainpahan kirjotettuu kuitenkin, se on pääasia. (ja välissä pitää olla heikompia tekstejä, jotta ne vähän paremmat erottuu selkeemmin... heh) Ehkä tää on jo merkki siis paremmasta!
Kommentit
Lähetä kommentti
Sanottavaa? Kerrottavaa? Tänne vaan!