Tänään ajattelin kirjottaa aiheesta, mikä mua on mietityttäny tosi paljon tosi kauan. Tästä aiheesta on varmaan kirjotettu ja puhuttu ainakin jollain tasolla aika paljon, mutta mä aion nyt kertoa nimenomaan mun kokemuksesta. Sitähän ei oo kukaan vielä koskaan kirjottanut. (ja totesin, että tästä tulis taas niin pitkä, että kirjotan tästä kaks eri tekstiä, mitkä käsittelee tätä asiaa vähän eri kanteilta ja tää on ikään kuin alkulämmittely aiheeseen)
Tää asia on nykypäivän ekstroverttikeskeisyys. Tai ekstroverttiyden huuma. Tai joku semmonen.
Mun kokemuksen mukaan koko ajan enemmän ja enemmän ihaillaan ja suositaan sellasta ihmistyyppiä, mikä on sosiaalisesti lahjakas, avoin, sopivan puhelias, asettuu helposti uusiin tilanteisiin ja nauttii isoista ihmismassoista sekä uusien ihmisten kanssa kommunikoimisesta. Sitten jos ihminen ei oo tällanen, niin saatetaan se yhtäkkiä kokea hankalaks.
Musta tuntuu kanssa, että nyky-yhteiskunta painostaa koko ajan olemaan enemmän ja enemmän sosiaalinen siten, että esimerkiks kouluissa opetetaan koko ajan yhä enemmän ja enemmän ryhmäoppimisen kautta: paljon ryhmätöitä, eli pitää opetella toimimaan hyvin ryhmissä; opetetaan asioita toisille (oppilas oppilaille), jolloin opettajan painoarvo siinä jää ehkä pienemmäksi ja esimerkiksi esitelmien ym. painoarvo on suurempi. Näitä on paljon, ja en mäkään kaikista uusista käänteistä tosiaankaa oo perillä. Enkä todellakaan sano, että ryhmätyöskentelyn opetteleminen ois jotenkin huono asia tai turha taito. Ei! Onhan se ihan tosi tärkeetä. Tää asia ei kuitenkaan oo mun mielestä näin yksinkertasta, että kyse ois vaan hyvästä asiasta, "koska työelämässähän toimitaan jatkuvasti ryhmissä".
Yleinen harhaluulo on se, että kaikki lapset ja nuoret tykkää tehdä paljon ryhmätöitä: se on hauskaa, koska onhan yhessä nyt paljon kivempi tehdä asioita kuin yksin.
Joo, on tietty. Mutta ei aina.
Mä henkilökohtasesti en ole mikään kamala ryhmätöiden fani. Kyllä mä niistä selviydyn, ja oon oppinu toimimaan niissä (hyvä mä, jee!), mutta silti koen olevani parhaimmillani, kun saan tehdä asioita omineni. Koen, että ryhmässä voi olla tosi vaikeeta saada omaa ääntä kuuluviin, ettei vaikuta määräilevälle tai pomottavalle ja ettei vaan vahingossa tallo kenenkään muun idean päälle (vaikka tietenkin se riippuu siitä, miten itte asiansa esittää!) tai sitten pelottaa, ettei vaan joutuis itte tallotuks. Ja ryhmässä on aina ryhmäpaine, vaikka olis miten tuttu porukka.
Kaiken lisäks ryhmätilanteet osaa olla tosi väsyttäviä ja energiaavieviä, vaikka joittenkin on vaikeeta uskoa sitä. Ei sen takia, että ryhmätilanteet ois jotenkin kamalia, vaan ihan vaan siks, että pitää olla sosiaalinen. Niin se vaan on. Mutta tähän palaan vielä (siinä toisessa tekstissä luultavasti)
Sitäkin oon miettinyt, että kun nykyään annetaan niin paljon painoarvoa sille, että opetetaan lapsia ja nuoria toimimaan ryhmissä, niin opettaako kukaan sitä, miten työskennellään itsenäisesti?
Jos suuri osa asioista tehdään ryhmissä, niin mun näkemys on se, että pakosti yksilön itsenäinen tekeminen saattaa kärsiä, jos sen kehittämiselle ei anneta tilaa. On yhtä tärkeetä osata ajatella ja saada asioita aikaan yksin kuin ryhmässä. Aivan varmasti tulevaisuudessa ja työelämässä tulee paljon myös tilanteita, joissa tehtävästä täytyy suoriutua ainakin lähes yksin. Sillon on pakko osata ajatella ja pystyä toimimaan itsenäisesti. Kehitys ei voi mennä niin, että yksilö on kädetön, kunnes joku muu liittää itsensä siihen toiseen ja näin muututaan ryhmäksi - ja vasta sitten hommat alkaa toimimaan. Jos näin on, niin jotain on menny pieleen.
Jokaisella tulee olla myös mahdollisuus näyttää omaa ajatteluaan ja taitojaan yksilön tasolla. Henkilökohtainen palaute ja henkilökohtaiset onnistumiset on tosi tärkeitä, varsinkin lapsille ja nuorille, mutta siis ihan kaiken ikäisille. Kaikkihan me ollaan lopulta täysin itse tuntevia yksilöitä!
Ja vielä kerran ei. En kapinoi ryhmätöitä vastaan. En sano, että ne olis turhia. Enkä sano, että ihmiset olis muuttumassa muka jotenki älyllisesti yksinkertaisiksi. Haluun vaan muistuttaa asioiden toisesta näkökulmasta. Ettei meitä, jotka tykkää työskennellä ryhmätöiden lisäks myös yksin, ihan unohdettais tässä muutosten myllerryksessä. Toivon myös, että jokainen ryhmätyöskentelijä ottais kaikki huomioon.
Palatakseni vielä siihen sosiaalisesti lahjakkaaseen, avoimeen ja sopivan puheliaaseen ihmiseen, ei kaikki meistä voi mitenkään olla sellasia. Ei kerta kaikkiaan mitenkään. Mut tästä tai jostain tän sorttisesta mä meinaan kirjottaa ihan tässä nyt lähiaikana (joko huomenna tai ens viikolla), koska se liittyy vielä tähän ihan samaan asiaan (tai oikeestaan se on se, mistä nimenomaan halusin puhuu, mut tääki asia oli tärkee), mistä ihan koko tekstin alotin! Niin kun sanottu, tää oli niin sanotusti vasta alkulämmittelyä ja seuraavaks pureudun paremmin ekstrovertti-introvertti- akseliin.
Tää asia on nykypäivän ekstroverttikeskeisyys. Tai ekstroverttiyden huuma. Tai joku semmonen.
Mun kokemuksen mukaan koko ajan enemmän ja enemmän ihaillaan ja suositaan sellasta ihmistyyppiä, mikä on sosiaalisesti lahjakas, avoin, sopivan puhelias, asettuu helposti uusiin tilanteisiin ja nauttii isoista ihmismassoista sekä uusien ihmisten kanssa kommunikoimisesta. Sitten jos ihminen ei oo tällanen, niin saatetaan se yhtäkkiä kokea hankalaks.
Musta tuntuu kanssa, että nyky-yhteiskunta painostaa koko ajan olemaan enemmän ja enemmän sosiaalinen siten, että esimerkiks kouluissa opetetaan koko ajan yhä enemmän ja enemmän ryhmäoppimisen kautta: paljon ryhmätöitä, eli pitää opetella toimimaan hyvin ryhmissä; opetetaan asioita toisille (oppilas oppilaille), jolloin opettajan painoarvo siinä jää ehkä pienemmäksi ja esimerkiksi esitelmien ym. painoarvo on suurempi. Näitä on paljon, ja en mäkään kaikista uusista käänteistä tosiaankaa oo perillä. Enkä todellakaan sano, että ryhmätyöskentelyn opetteleminen ois jotenkin huono asia tai turha taito. Ei! Onhan se ihan tosi tärkeetä. Tää asia ei kuitenkaan oo mun mielestä näin yksinkertasta, että kyse ois vaan hyvästä asiasta, "koska työelämässähän toimitaan jatkuvasti ryhmissä".
Yleinen harhaluulo on se, että kaikki lapset ja nuoret tykkää tehdä paljon ryhmätöitä: se on hauskaa, koska onhan yhessä nyt paljon kivempi tehdä asioita kuin yksin.
Joo, on tietty. Mutta ei aina.
Mä henkilökohtasesti en ole mikään kamala ryhmätöiden fani. Kyllä mä niistä selviydyn, ja oon oppinu toimimaan niissä (hyvä mä, jee!), mutta silti koen olevani parhaimmillani, kun saan tehdä asioita omineni. Koen, että ryhmässä voi olla tosi vaikeeta saada omaa ääntä kuuluviin, ettei vaikuta määräilevälle tai pomottavalle ja ettei vaan vahingossa tallo kenenkään muun idean päälle (vaikka tietenkin se riippuu siitä, miten itte asiansa esittää!) tai sitten pelottaa, ettei vaan joutuis itte tallotuks. Ja ryhmässä on aina ryhmäpaine, vaikka olis miten tuttu porukka.
Kaiken lisäks ryhmätilanteet osaa olla tosi väsyttäviä ja energiaavieviä, vaikka joittenkin on vaikeeta uskoa sitä. Ei sen takia, että ryhmätilanteet ois jotenkin kamalia, vaan ihan vaan siks, että pitää olla sosiaalinen. Niin se vaan on. Mutta tähän palaan vielä (siinä toisessa tekstissä luultavasti)
Sitäkin oon miettinyt, että kun nykyään annetaan niin paljon painoarvoa sille, että opetetaan lapsia ja nuoria toimimaan ryhmissä, niin opettaako kukaan sitä, miten työskennellään itsenäisesti?
Jos suuri osa asioista tehdään ryhmissä, niin mun näkemys on se, että pakosti yksilön itsenäinen tekeminen saattaa kärsiä, jos sen kehittämiselle ei anneta tilaa. On yhtä tärkeetä osata ajatella ja saada asioita aikaan yksin kuin ryhmässä. Aivan varmasti tulevaisuudessa ja työelämässä tulee paljon myös tilanteita, joissa tehtävästä täytyy suoriutua ainakin lähes yksin. Sillon on pakko osata ajatella ja pystyä toimimaan itsenäisesti. Kehitys ei voi mennä niin, että yksilö on kädetön, kunnes joku muu liittää itsensä siihen toiseen ja näin muututaan ryhmäksi - ja vasta sitten hommat alkaa toimimaan. Jos näin on, niin jotain on menny pieleen.
Jokaisella tulee olla myös mahdollisuus näyttää omaa ajatteluaan ja taitojaan yksilön tasolla. Henkilökohtainen palaute ja henkilökohtaiset onnistumiset on tosi tärkeitä, varsinkin lapsille ja nuorille, mutta siis ihan kaiken ikäisille. Kaikkihan me ollaan lopulta täysin itse tuntevia yksilöitä!
Ja vielä kerran ei. En kapinoi ryhmätöitä vastaan. En sano, että ne olis turhia. Enkä sano, että ihmiset olis muuttumassa muka jotenki älyllisesti yksinkertaisiksi. Haluun vaan muistuttaa asioiden toisesta näkökulmasta. Ettei meitä, jotka tykkää työskennellä ryhmätöiden lisäks myös yksin, ihan unohdettais tässä muutosten myllerryksessä. Toivon myös, että jokainen ryhmätyöskentelijä ottais kaikki huomioon.
Palatakseni vielä siihen sosiaalisesti lahjakkaaseen, avoimeen ja sopivan puheliaaseen ihmiseen, ei kaikki meistä voi mitenkään olla sellasia. Ei kerta kaikkiaan mitenkään. Mut tästä tai jostain tän sorttisesta mä meinaan kirjottaa ihan tässä nyt lähiaikana (joko huomenna tai ens viikolla), koska se liittyy vielä tähän ihan samaan asiaan (tai oikeestaan se on se, mistä nimenomaan halusin puhuu, mut tääki asia oli tärkee), mistä ihan koko tekstin alotin! Niin kun sanottu, tää oli niin sanotusti vasta alkulämmittelyä ja seuraavaks pureudun paremmin ekstrovertti-introvertti- akseliin.
 |
| "Kaikkihan me ollaan lopulta täysin ite tuntevia yksilöitä!" Niin kun joka kukka on erilailla kaunis kun toinen ( heh :') ) |
Kommentit
Lähetä kommentti
Sanottavaa? Kerrottavaa? Tänne vaan!